Tämän päivän luennoilla keskityttiin luonnon monimuotoisuuteen ja sen tärkeyteen. Ekologia ja luonnon biodiversiteetti ovat aiheita, joista sain lukea paljon jo yliopistossa, mutta silti aihe jaksaa kiinnostaa. Onhan kyse kuitenkin tämän maapallollemme toiminnasta ihan perustavanlaatuisella ruohonjuuritasolla.
Näin suomalaisena biodiversiteetti-keskustelulle on helppo löytää puhuttava teema: kotimainen metsätalous. Henkilölle, joka on lapsuutensa leikkinyt metsissä ja oppinut kunnioittamaan luontoa ja sen kiertokulkua, on kotimainen tapa harjoittaa metsän "hoitoa" jotain todella kieroutunutta. Sitähän sanotaan, että metsät ovat Suomen vihreää kultaa. Ja ilmeisesti dollarin kuvat silmissä kiiluen tuota kultaa onkin louhittu keinoja kaihtamatta ja luontoa säästämättä. Nykyinen koneteknologia ja metsänhoitomenetelmät (kuten metsäpalojen sammutus, tuulen kaatamien puiden pois korjaus yms) ovat mahdollistaneet entistä tehokkaammat ja nopeammat, mutta myös samalla luonnon monimuotoisuuden ja monikäyttöisyyden kannalta tuhoisammat muokkausoperaatiot.
Vanhojen metsien avohakkuut, jossa jäljelle jää lähinnä sodan taistelutannerta muistuttava kulkukelvoton kenttä, ei kunnioita luontoa saati sitten metsien virkistyskäyttöä. Suomessa väitetään olevan paljon metsää, mutta todellisuudessa meillä ei pian juuri ole muuta kuin ojitettuja metsiä tai puuviljelmiä eli yhden lajin "metsiä", joissa puut on istutettu suoriin riveihin kasvamaan. Todellista luonnontilaista metsää saa enää etsimällä etsiä. Esimerkiksi kotiseudullani Kuusamossa, tuolla luonnon omassa huvipuistossa, näkee valtion metsien hakkuilla yhä syvään pengerrettyjä hakkuuaukeita, joilla ei useaan sukupolveen tule enää olemaan esteettistä tai virkistyksellistä arvoa luonnossa liikkujille. Myös vanha tapa kuolettaa hakattavien aluiden haavat pystyyn kaulaamalla puut juuresta kuorettomiksi, elää näköjään yhä sitkeästi takamailla, poissa luontomatkailijoiden silmistä.
Olen vuosia kulkenut isäni kanssa Etelä-Kuusamossa porojen kesälaidunseuduilla, upeissa naavaisissa vanhoissa metsissä, missä kuukkelit pyrähtelevät ympärillä. Samoilla alueilla on tehty paljon rajuja hakkuita, mutta jokunen kaunis metsäsaareke on vielä pystyssä. Vuosi tai pari sitten metsäautotien varren loputkin haapapuut kuorittiin ja jätettiin lahoamaan pystyyn. On siis vain enää ajan kysymys, milloin alueelta kaadetaan loputkin säilyneet havupuualueet. En voi olla murehtimatta sitä millaisen perinnön jätämme tuleville jälkipolville. Haluammeko todella että luonnontilaista, oikeaa metsää ilman ojituksia ja pengerryksiä ja suoria puurivejä löytyy vain kansallispuistoista? Miten lapset opetetaan liikkumaan luonnossa ja kunnioittamaan tätä arvokasta luonnonympäristöä (mitä Suomestakin voisi löytyä) jos edelliset sukupolvet ovat ahneuksissaan vieneet mahdollisuuden nauttia luonnosta? Sillä hakkuualueella risukekojen, ylöskaivettujen kantojen, puunrunkojen, maan pinnalle myllerrettyjen kivenlohkareiden, syvien pengerrysojien ja taimikkorivien seassa kulkemisesta on nautinto kaukana. Tälläisessä kasvavassa metsässä liikkumisesta ei juuri voi odottaa "eheyttävää" tai "voimaannuttavaa" terapiaa, vaan juuri päin vastoin.
Toki on myönnettävä, että hakkuuaukeillakin on omat ekolokeronsa ja tietyille lajeille sopivat elinympäristönsä ja ne tarjoavat elinmahdollisuuksia monelle eliölle. Metsänhoitajiltakin löytyy omat selityksensä ojitusten ynnä muiden tarpeellisuudella. Ja voihan hakkuuaukioilla poimia vaikka mustikoita. Sileäksi siis vain kaikki?
Suomen on sanottu elävän metsistä. Suomalaisilta vain tuntuu unohtuneen, että ruokkivaa kättä ei pitäisi purra. Toivottavasti vielä jonain päivänä metsä huutaa meille takaisin ja heräämme huomaamaan sen arvon joka ei ole rahalla mitattavissa. Toivon mukaan ennemin, kuin liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti